Näinköhän me ollaan vihdoin kivuttu se pahin ylämäki loppuun nyt? Toivoo toivoo!

Täällä blogillakin olen kertonut monesta haasteista mitä olemme kaksosten suhteen kohdanneet, on kohdattu koliikki (jälleen kun esikoisellakin oli), on todettu maitoallergia, ja on todettu jokin muu allergia. Mutta nyt kihlattuni on ollut aika hurjalla dieetillä, niin elämä lapsilla on alkanut tasaantua eikä se arki ole jatkuvaa marmatusta ja huutelua sekä kipristelyä.

Tässä alkaa kohtapuolin 2 viikkoa olla täynnä siitä kun se kauniimpi osapuoli jätti kaikki viljat pois omasta ruokavaliosta, sen maido, voin, kanamunan ja minkä kaiken lisäksi, ja tytöistä on alkanut kuoriintua aktiivisia, iloisempia ja tyytyväisempiä vauvoja. Nykyään huudot voidaan johtaa joko nälkään, väsyyn, tai täyden lastin vaippoihin, joka siis on todettava että on meille aivan uusi kokemus, koska esikoinen ei koskaan kiukutellut paskaisen vaipan takia. Kaksoset voivat myös ilmaista mielipiteensä tylsyyden takia kun eivät ole saaneet tarpeeksi virikkeitä. Nämä meidän tytöt haluavat liikkeelle mutta eivät ole vielä oppineet ryömimisen perusteeet vielä.

Vaikka tässä elämä on helpottunut on vielä monta kysymysmerkkiä, ja vastikään saatu helpotus tulee kohta jälleen järkkymään kun lähdemme testaamaan mikä on “no-no” ja mikä “yes-yes” lasten vatsojen puolelta. Vaikka ei millään tahtoisi tehdä sitä “no-no” testiä on se kuitenkin tehtävä jotta saadaan selvitettyä mikä on se tuskan aiheuttaja. Malttamattomina odotamme myös sitä toista erää lääkärin kanssa, jotta saisimme sen lähetteen ihan virallisiin allergiatesteihin. Ja jos lääkäri ei viimeksi nähnyt tarpeeksi todisteita että heillä on allergioita niin nyt meillä alkaa olemaan sen verran paukkuja tykistössämme että ammattitaidotonkin lääkäri on ymmärrettävä että tässä ei ole vain kahdesta huolestuneesta ja yliherkästä vanhemmasta kyse.

Vaikka jaksaminen on ollut kortilla, ja huoli suuri lasten puolesta niin olen saanut nähdä ihan ensikädessä miten ihminen jaksaa ja pystyy ylittämään suurempia haasteita, ja nyt on kyse kihlatustani. Hän on erittäin tunnollisesti pitänyt todella hienosti kirjaa mitä on syönyt, kuinka usein lapset ovat syöneet, hän on valmistanut niin itselleen kuin lapsillekin sellaista ruokaa jossa uskon että itselläni olisi jaksaminen jo kauan sitten loppunut. Tämä elämäni tuki on googlaillut, selvitellyt, lukenut ja päntännyt aiheesta niin paljon että kohta uskon että hänestä voisi hyvin tulla jokin ravintoterapeutti.

Meillä on ilmestynyt kotiin sellaisia raaka-aineita mistä minä en ole kuullutkaan, enkä ole itse “uskaltanut” maistaa. Sitä määrätietoista valmistelua mitä meidän keittiössä on suoritettu on jotain niin vaikuttavaa että hämmästelen sitä päivittäin. Tupperware kippoja on jääkaappi ja pakastin täynnä jotka kaikki ovat maalarinteipillä merkattu mitä sisältää, milloin tehty ja kaikkea muutakin.

Mikäli minusta olisi ollut kyse olisin viikkoja, kuukausia sitten lopettanut rintaruokinnan ja ottanut sen helpon ja kalliin oikotien ja siirtynyt erikoiskorvikkeihin. Vaikka kihlattuni itse vähättelee tekojaan ja usein toteaa että voisi tehdä paljon enemmän vielä niin yritän jatkuvasti saada hänet näkemään ja ymmärtämään kuinka pitkälle hän on vienyt tätä tekemistä.

Vaikka olemmekin nähneet kaksosten eri persoonien esiintymisen aikaisemmin, on sitä vielä nyt heidän elämänsä paranemisen myöden alkanut näkemään vielä lisää. Toinen heistä (älkää kysykö kumpi) vaikuttaisi olevan enemmän ulospäin suuntautunut ja avoimempi, kun toinen vähän enemmän tosikko ja rauhallinen. Paljon heillä on yhteistä, siitä ei pääse mihinkään. Ulkonäöllisesti en heitä erota vieläkään, ja he ovat jo 7½kk vanhoja. Jos heidät päästää vauhtiin ovat molemmat ikiliikkujia mitä tulee pomppimiseen. Hauikset turtana pidämme heitä pystyssy kun he pomppivat sylissä, ja mikäli luulet sen rauhoittuneen ja laitat heidät istumaan tai makaamaan, saat kyllä välittömän palautteen siitä että “ei tässä vielä olla valmiita, jatketaan vaan”. 😀

Asiat heidän ympärillä ovat todella mielenkiintoisia ja kaikkeen mihin käsi yltää menee nopeammin kuin minä kerkeän sanoa “kissaa” heidän suuhun. Nyt saakin olla skarppina sen suhteen että esikoinen ei jätä niitä pieniä asioita lojumaan ympärilleen jotka voivat olla vaarallisia vauvoille. Onkin hauska seurata kun asettaa jonkun esineen hieman käden ulottumattomille, kuinka he ovat valmiita tekemään mitä tahansa jotta yltäisivät, ja jos ei yllä niin siitä kuulee sitten puoli Espoota. Selkäranka murtumispisteeseen asti he venyyttävät ja kiemurtelevat jotta saisi otteen ja raahattua itselleen…ja suuhun.

Nyt kun ruokavalioasiat ovat saatu parempaan kuntoon ovat myös unet parantuneet ja kotona saadaan hetken rauhoittumiset, ja jotain muutakin tehtyä kuin pelkästään oman pika-vessa visiitin. Ruokavalio muutosten takia, toinen heidän elämää helpottavan asian kuntoon saattaminen on tapahtunut. He ovat alkaneet vihdoin myös ulostamaan itsetoimisesti, eikä enään itse tarvitse olla kerran tai kaksi vuorokaudessa auttamassa. Miten voikaan vanhempi olla niin ylpee ja iloinen siitä että saa vaihtaa kakka-vaippaa, tai no ehkä ei siitä vaipanvaihdosta vaan siitä että ulostavat? Sitä kannustamisen ja kehun määrää kun on tuntenut hajun nenässään ja avaa vaipan jossa on hirvittävä pommi odottamassa. 😉

Ehkä me nyt saamme vihdoin kokea sen ihanan vauva-ajan.