En muista kuinka vanha olin, mutta ensimmäisen kerran kun lähdin ilman vanhempia tai muuta perhettä pelimatkalle ulkomaille, oli tunteet haikeat. Muistan miten pidättelin kyyneliä ja miten kurkussa oli golfpallon kokoinen pala. Muistan miten katsoin vanhempia kun bussi hiljalleen lipui pois pysäköintipaikalta, mutta mitään en näyttänyt, eihän sitä nyt joukkueelle halunnut näyttää että nyt on haikea oltava.

Tämä sama tunne oli osittain silloin kun ensimmäistä kertaa jäin yksin kotiin kun vanhemmat lähti asuntovaunulla lomalle, silloin tosin samaan aikaan olin iloinen…4 viikkoa kotona täysin yksin, juhlaa!

Nyt isäksi tultuani olen huomannut että tämä sama tunne, tämä sama “pala” on palannut kurkkuun kun tiedän että en tule näkemään lapsiani illalla, tai huomenna. Olenkin välillä yllättynyt kuinka vahvaksi tämä tunne kasvaa. Tänään muuperhe lähti mökille. Vaimo ja kaksoset jo päivällä ja esikoisen vein venesatamaan missä vaimon isä oli vastassa iltapäivällä. Vaikka tiedän että näen heidät jo perjantaina, tuli tämä tunteiden aalto ylleni jälleen.

Iloisesti hän vilkutti ja intoa täynnä odotti vain että “fofo” ajaisi veneellä kovaa, koska sehän on sitä hauskinta minkä hän tietää. Itse seisoin laiturilla ja katsoin perään. Ikävä on myös kaksosia, enkä missään nimessä unohda rakasta vaimoani. ❤

Arjen pyörityksessä ei näitä asioita aina ymmärrä muistaa, mutta tällaisena hetkenä kaikki ikävä nousee pintaan. Nyt on vain 2 päivää työtä, sit painan kovaa vauhtia perään perjantaina, voi sitä halijuhlaa mikä silloin koittaa. 🙂