Monikkous muuttaa monta asiaa elämässä, mutta yksi on tässä viime päivinä noussut esille ajatuksissani enemmän kuin muut asiat.

 Muistan hyvin kun esikoisemme oli syntynyt ja saapunut kotiin. Muistan hyvin alkuajat kun hän itki tai huusi, reaktio oli aina heti apuun ja nopeasti saatava tyttö rauhoittumaan. Reaktioaika oli hyvin verrattavissa 100m juoksijan reaktiokykyyn kun hän odottaa lähtötelineissä ja starttipistooli pamahti. Samalla tavalla itse nousi siitä istumalta tytön luo, vielä pitkään silloinkin vaikka hänelle oli diagnisoitu koliikki.

Välittömästi kun inahdus kuului, olimme vanhempina jaloilla menossa luodin nopeutta hänen luo katsomaan mikä hätänä oli, vaikka hän olisi ollut siinä katsekontaktin päässä oli kuitenkin pakko heti mentävä katsomaan mikä oli.

Myönnettäköön että uusi vanhempi on aina herkempi monessa asiassa kun sitten jälkipolven kanssa, mutta nyt kun kaksosemme syntyi viime vuoden lopussa olen huomannut selkeän muutoksen tämän asian asenteessani. Varsinkin nyt kun meillä on kaksoset, ja varsinkin nyt kun heillekin diagnisoitiin koliikki.

Nyt kun tytöt alkavat huutamaan jään helposti ensin kuuntelemaan josko huuto vain lakkaisi itsestään. Ajatuksissa kun kuulee heidän inisevän on enemmän “no, taas se huutaa, ei sille mitään kuitenkaan voi.”

Aikaa en ole mitannut reaktioon nyt mutta antaa heidän huutaa on usein se ensimmäinen ajatus, jolloin herää kysymykseni; Olenko turtunut liikaa ja onko minusta tullut väliinpitämätön heidän huonolle ololle?

 Ilmakuplat aiheutta usein vauvojen vääntelehtimisen, itkun, huudon ja välillä räjäytysmaiden hälyytys-sireenin kaltaisia ääniä, se ääni on sydäntä raastavaa, mutta nykyään niihin ei enään jaksa reagoida läheskään yhtä vakavasti kuin ennen. Minulle on kerrottu että eivät ne siitä ota itselleen mitään pahaa, ei ne rikki mene eikä siitä jää heille mitään traumaa. Onko tässäkin osasyy laiskuuteen tai apaattisuuteen koskien reagointia heidän huutoihin.

Olen myös usein ajatuksissani, ja myös jopa ääneen tokaissut kun huutavat että “huutakoon, ei sille kuitenkaan mitään voi tehdä” ja onkin herännyt pelko siitä että onko tässä aihetta huolestua jo omaan tekemiseen?

Tunnenko syyllisyyttä aivan turhaan vai kuuluisiko minut siirtää suoraan “huono vanhempi” kategoriaan? 

Onko tilanne eri jos hoitaa toista ja toinen alkaa huutaa, voiko silloin antaa sen huutajan huutaa hetken vai pitäisikö hänen tykö mennä pikemmiten katsomaan mikä on?

Huomioitavaahan on että ei ne kauaa huuda ennenkuin reagoin, koska kyllähän minä menen…jossain vaiheessa.

Oma vireystasohan tähän vaikuttaa suuresti, ja kun väsymys ei ole enään nykyään minulla hetkellinen olotila vaan normi, niin luultavasti sekin aiheuttaa tämän apaattisuuden.

No, aika näyttäköön jos tämä reagoimattomuus pysyy vai onko se vain hetkellistä väsymyksen takia.